Tilannekatsaus jatkuu. Hain siis apua polvivaivaan vasta kaksi vuotta sen jälkeen kun olin sen loukannut. Niin tottunut olen kipuun ja omatoimiseen kuntouttamiseen, ettei aikaisemmin käynyt edes mielessä. Tie vei terveyskeskuslääkäriltä (jonka mukaan polveni röntgenkuva näytti normaalilta, heh!) sairaalan kirurgiselle puolelle. Polvesta otettiin magneettikuva ennen käyntiä. Mitään potilastietoja minusta ja todella näkyvästä nivelsairaudestani ei kirurgian poliklinikalla voinut olla - eikä niiden puutetta siellä myöskään ihmetelty. Tuomio oli kierukkavamma, ja lievä polven kehitysdeformaatio.
Tähystyksellä siis jatkettiin. Tähystyksessä sitten käy ilmi, että polvessa ei oikeastaan mikään ole niin kun polikäynnillä oli kuvailtu. Paitsi, että se kierukka tosiaan oli rikki. Lisäksi polven todetaan olevan harvinaisen instabiili. Eturistiside puuttuu. Toinen sivusiteistä puuttuu. Ompeleet olivat tuskin paikallaan kun kuulin "...ei tämä sinua auta …pistän lähetteen yliopistosairaalaan."
Niinpä tie vei takaisin sinne missä hoitoni aikanaan oli unohdettu. Jonkinlaista oikeudenmukaisuutta siinäkin. Siellä uusia kuvia, mutta liian hankala ongelma. Nyt sentään huomataan, että muuallakin on vikaa. Lonkat, polvet, nilkat… dysplastisia kaikki. "Mikä on vaivan nimi?" En tiedä, joudun vastaamaan. Sanon, että tässä laitoksessa on hoidettu, jotta täältä pitäisi kaikki tiedettävissä oleva löytyä. Monta kuukautta menee ennen kun löytyvät - missä hukassa lienevät olleet.
Lisää kuvia, ja toteamus "mitään ei ole tehtävissä". Ehkä jossain vaiheessa tekonivelet. Ei vielä. Nivelrikko ei ole vielä niin paha. Lähete perinnöllisyystutkimuksiin. Koko ruumiin röntgenkuvaus. Vikoja ja poikkeamia löytyy kaikkialta päästä varpaisiin. Diagnoosi: Larsenin syndrooma. Tällä kertaa geenitestillä varmennettuna. Yli kolmekymmentä vuotta se otti, mutta nyt minäkin siitä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti