Noin. Historiat on nyt kirjoitettu, joten on aika siirtyä suoraan lähetykseen. Leikkausaika tuli viime viikolla. Tammikuun lopulla (27.1.2016) se sitten pitäisi olla. PAO. Ei tunnu miltään, kun mieli ei jotenkin suostu uskomaan, että joku tosiaan aikoo katkoa minulta luita. Luulisi sen edes vähän hirvittävän. Olen pettynyt itseeni. Näin laimea reaktio! Toisaalta se on niin kaukana vielä. Sitä paitsi edelleen on hyvin muistissa puolentoista vuoden takainen polvitähystys, johon olin ihan huolettomasti menossa, kunnes viimeisenä iltana pitelin tiukasti polviparkaani, ja vannoin ettei kukaan siihen kajoa. Tietysti ihan lampaana menin seuraavana aamuna.
Toipuminen PAOsta tulee varmaankin olemaan hankalaa. Sanon varmaankin, koska minulla ei ole paljonkaan tietoa asiasta. Asun yksin, joten apua ei ainakaan kaiken aikaa ole tarjolla. Miten ihmeessä kannan kahvikupin keittiöstä sohvalle, jos kädet on varattuna sauvoissa. Tällaisesta asiasta minä kannan suurinta huolta. Ehkä pitäisi ostaa sellainen nokkamuki, jota voisi läikkymättä kepillä tökkiä kohti sohvaa. Niin tiedän, sehän se kaikkein tärkeintä. Ettei vaan ainakaan kahvitta jää. Olen tietysti lukenut netistä kaiken mikä on silmiini osunut, mutta en ole löytänyt sillä tavalla yksityiskohtaista tietoa jota kaipaisin. Leikkauskutsussa ei paljon lukenut. Ota sauvat mukaan ja ilmoittaudu osastolla.
Vielä kamalammaksi toipumisajan odotuksen tekee tieto siitä, että 1.2.2016 asuintalossani alkaa putkiremontti. Sellainen kunnon linjasaneeraus. Ehkä palaudun siis sairaalasta keppieni varassa lähes liikuntakyvyttömänä keskelle helvetillistä purkumeteliä. Sitä voisi kutsua kärsimyksen maksimoinniksi. Viisaana naisena olen tietysti laittanut joulupukille viestiä (mitä muutakaan olisin muka voinut tehdä?), että nyt olisi kuulosuojaimille käyttöä. Pukin varassa kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti