Elämä on ikkunan takana. Tai no tilanne on siltäkin osin vähän huono, ettei näy juuri muuta kun pieni hoitamaton metsäpalsta ikkunan takana, ja sen takana näkymättömissä merenranta. Vain satunnaisia ulkoilijoita näkyy, ja kerran puolessa tunnissa paikallisliikenteen linja-auto vilahtaa kääntymässä. Harvoin siinä on yhtään matkustajaa, joskus joutuu epäilevästi tihrustaamaan, että onko edes kuljettajaa. Siis silloin kun haluaa epätoivoisesti nähdä edes yhden elollisen. Jos ei elä itse, niin olisi vähintä, että voisi nähdä kun muut elää. Just nyt olisi hyvä asua jollakin vireällä keskusta-alueella, jossa voisi nähdä kaikenlaista, mutta tota tyhjyyttä kun tuijottaa niin saattaa hairahtua kuvittelemaan, ettei ketään enää missään olekaan.
Joskus kesällä ikkunasta katsellessa voi tosin nähdä kun männynlatvassa vilahtaa moottorivene. Se on joka kerta yhtä hullunnäköstä, vaikka tietää, että siinä se veneväylä menee ihan kulmilla. Itsellä ei tietysti venettä ole, eikä näillä jaloilla pääse ihailemaan edes merenrantaa. On sen verran jyrkkä pudotus rantaan. Mutta jos olisi koivet kunnossa, niin hienot ulkoilumaastothan tässä lähellä on. Yritetään pitää toiveita siitä, että joskus vielä sinnekin. Jos kesällä jo pysyisi niin hyvin tolpillaan, että pääsisi sinne vaikka uimaan.
Vajaa vuosi sitten hankin vesijuoksuvyön ihan vaan sitä varten, että voin sitten pudottautua tosta luontevasti mereen juoksemaan. Pystyin sieluni silmin näkemään sen suunnattoman onnen ja riemun, jonka vain juoksentelu auringonpaisteisilla meren aalloilla olisi voinut aiheuttaa. Unohtaen sulavasti leväkukinnot, tuhrusateen ja alati kylmänä pysyvän veden. Mutta mielikuvissa liikkumisen riemu nousi ihan uusiin ulottuvuuksiin. No kesä oli tietysti niin luonnottoman kylmä, että ei tarvinnu mennä, ja juoksuvyö on nyt tuupattu käyttämättömänä hankintana varaston perimmäiseen nurkkaan. Epäilys herää, että tokko sitä sieltä koskaan pois haetaan.
Eipä silti, on niitä vuosien saatossa ennenkin hukkahankintoja tehty. Erityisesti kuntoiluvälineiden saralla. Ei oikein edes tohdi muistella niitä kaikkia. On ollut jumppapalloa, käsipainoa, putkirullaa, kuntopyörää, kahvakuulaa, kuminauhaa, lisäpainoa, hyppynarua, hulavannetta ja jumppakeppiä... noin niin kun jotain mainitakseni. Maksimissaan muutama käyttökerta per kalu. Nyt olen yrittänyt vannottaa itseäni, että niitä ei todellakaan pidä käydä hankkimaan itselle. Sohvan viettelevä kutsu on kerta kaikkiaan liian voimakas - ei minusta ole sille vastusta. Paitsi ehkä nyt. Harvoin jos koskaan on sohvalla röhnääminen tällä tavalla pitkästyttänyt. Vihaksi muuttunut rakkaus - siinä se taas nähdään, että mihinkään EI voi luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti