Kylläpä aika kuluu!

En olisi ikinä uskonut miten helposti aika on kulunut. Olin ihan varma, että tässä vaiheessa hyppisin jo vähintään seinille, mutta ei. Elämä on hämmentävällä tavalla seesteistä. Nukkuminen, syöminen, fysioterapiaharjoitukset ja haavanhoito rytmittävät päivän kulkua. Olen lisännyt fysioterapiamääriä - en toistoja (kielletty!), mutta teen nykyisin useampia sarjoja. Saan huomattavaa iloa siitä, kun huomaan jonkun pikkujutun sujuvan paremmin kuin aikaisemmin.

Viime päivinä olen esimerkiksi edistynyt ei-operoidun puolen kylkimakuulla olossa seitsemästä minuutista viiteentoista. Niillä kohdin se käy epämukavaksi, joten siitä ei toistaiseksi ole kunnollista apua selällään nukkumisen aiheuttamaan ongelmaan. Lisäksi kääntyminen on melkoinen operaatio tyynyn asetteluineen. Tyyny täytyy kylkimakuulla ollessa pitää jalkojen välissä, jotta lonkka pysyy oikeassa asennossa. Lisäksi nyt neljä ja puoli viikkoisena olen harjoitellut vatsalleen kääntymistä yhtä ahkerasti kuin pieni vauva. Se on onnistunut nyt jo parin päivän ajan, vaikka pitkään näytti siltä, että tehtävä on mahdoton suorittaa.

Vasta myöhään iltapäivällä minulla on selkeästi tyhjää aikaa. Silloin katson kelloa neljän tienoilla (aina sama juttu samaan aikaan), ja mietin, että näin se päivä taas meni. Illasta tulee aina sellainen loppuun laskettelun mielikuva. Kun vaan päivästä jotenkin selviää, niin ilta sujuu omalla painollaan. Näiden reilun neljän viikon aikana en ole tarvinnut mitään suunniteltuja ajanvietteitä. En jaksa enemmälti keskittyä telkkariin tai lehtiin. Kirjoista nyt puhumattakaan.

Musiikki sentään soi taustalla, kun väsään näitä tekstejä, mutta normaalisti en jaksa musiikkiakaan. Toisaalta nämä tekstit on mieluista ajanvietettä. Tämän lukeminen on kaikin puolin vapaaehtoista toimintaa, joten tähän voin kirjoittaa ihan niin usein kun haluan, ja juuri sillä tavalla kun itse parhaaksi näen. Suosittelen kokeilemaan. Julkinen kirjoittaminen vaatii jonkun verran itsekritiikkiä toisin kuin vaikka päiväkirjan pitäminen. Pysyy valittaminen ja itsesääliin vaipuminen edes vähän lapasessa! Toisaalta huomaan kyllä itsekritiikin löystyvän kirjoitus kirjoitukselta. Jos taas vaihtoehtona olisi samasta aiheesta jahnaavien kirjeiden kirjoittaminen jollekin tietylle henkilölle (näin tiheästi), niin se alkaisi olla jo julmuudeksi luokiteltavaa toimintaa.

Kaikista paras ajanviete on seurata talven/kevään edistymistä ikkunasta. Viime viikolla oli ensimmäiset päivät, jolloin ei aamupalaa laittaessa tarvinnut pistää valoa lamppuun. Pelkästään valonmäärän lisääntyminen piristää mieltä. Illallakin alkaa olla jo yli kuuteen asti valoisaa. Ihmeellistä miten tämä valoasia jaksaa innostaa ja hämmästyttää vuodesta toiseen. Nyt on vielä ihan eri tavalla aikaa keskittyä siihen.

Toissapäivänä kävin ensimmäisellä keppikävelyllä ulkona, kun oli suojan puolella eikä näin ollen kovin liukasta. Luonnollisesti ihan vaan piha-alueella; talon ympärikierros. Keppikävely on aika raskasta puolipainovarauksella eikä tietenkään liukkaalla kelillä edes vaihtoehto. Jospa kunnollinen lumien sulaminen vaan ehtisi tapahtua ennen maaliskuun viimeisen päivän varikolle menoa. Sitä toivon.

Ainoan soraäänen lonkka-elämääni tuo käynnissä oleva linjasaneeraus. Viime viikollakin tuli joku ilmoitus, että rappukäytävässä tehdään asbestipurkua, ja olisi suotavaa, että asukas häviäisi siksi aikaa pois kotoa. Eli minunkin piti luopua yhdestä seesteisestä rutiinipäivästäni. Välillä on jo ollut kuulosuojaimille käyttöä. On ne epämukavat pitää, mutta poraäänet on vielä pahemmat. Siedettävissä kestoissa äänet on vielä pysynyt, mutta koko ajan saa olla vähän varuillaan. Poraus alkaa joka kerta juuri silloin kun olet vaivalloisesti köpötellyt vessaan tai vaatehuoneeseen (ääni kuuluu kovinten näissä), eikä suojaimia tietysti ole käsillä. Sen täytyy olla joku luonnonlaki tai sen semmonen.