Seitsemänviikkoinen

Leikkauksesta on tänään kulunut seitsemän viikkoa. Toipuminen edistyy hiljalleen. Arpi on nyt melkein näkyvämpi kuin aikaisemmin, mutta ihan siisti kuitenkin. Siinä ollut isohko vekki on myös oiennut. Edelleenkin on vaikea huomata eroa yksittäisten päivien väliltä, mutta jo viikon ajanjaksolla muutoksen huomaa selvästi. Kivut lonkassa on vähentyneet ja liikkuvuus parantunut. Sukat saa laitettua helposti jalkaan, ja onnistuin jopa leikkaamaan varpaankynnet - vaikka se oli kyllä melkoinen projekti, joka vaati yksittäisten varpaiden nostamista puukepin avulla, mutta ehkä ei siitä sen enempää.

Seitsemänviikkoinen arpi

Eilen kepittelin huikeat parikymmentä minuuttia pihamaalla hyvissä voimissa. Kävin samalla taputtelemassa hellästi auton peltejä, ja kerroin sille ettei siinä enää kauan mene että päästään taas liikkeelle. Taidan tosin elää sen asian tiimoilta jossain haavemaailmassa. Poistin nimittäin auton liikennekäytöstä eikä siinä oikein ole mieltä palauttaa sitä yhdeksi päiväksi, vaikka lupa autoiluun heltiäisikin. Olen kyllä sitä mieltä, että voisin jo nyt ajaa, mutta en uskalla, kun puhuttelu aiheesta oli niin tiukkasävyinen, kun uskalsin huvikseni sairaalassa ollessa arvella, että kyllä kai autolla sentään voi ajaa...

Ongelmiakin on. Kivualiaat lihaskrampit vaivaavat lonkan seudulla, ja sitä on muutenkin alkanut taas särkeä. Siinä missä kipu on vähentynyt - niin särky on kasvanut. Se häiritsee nukkumista, eikä siihen oikein auta mitkään käytössäni olevat kipulääkkeet. Kaikkia (paitsi Vimovoa) on kokeiltu ja kokeillaan varmaan vastaisuudessakin. Tuttua särkyä se on ennen leikkausta olevalta ajalta. Samalla myös muut nivelkivut ovat palanneet. Ne on olleet viime viikkoina huomattavasti vähäisempiä kuin vuosiin - ilmeisesti säännöllisen kipulääkityksen ansiosta. Nyt Vimovon jättämisestä on jo viikko, ja sen huomaa, mutta halusin pistää sen vähäksi aikaa tauolle ennen seuraavaa leikkausta.

Muuten kaikki askareet alkavat jo sujua. Se on pakko todeta, ettei ole parempaa apuvälinettä kun satulatuoli. Tai eihän se nyt mikään apuväline sinällään ole vaan ihan tavallinen tuoli, mutta silti apuvälineeksi hankittu. Enkä taida siitä enää koskaan luopua. On se rotjake, mutta se on apunsa suomalla ansainnut paikkansa pysyväisluontoiseen kotiin tuloon. Ruoanlaitto, tiskaus, siivous, tavaroiden kanto, ikkunasta kyttäily ja se soffa-kaffe; kaikki sujuu. Ihana. Oikea kotiapu. Ei se ehkä ihan ensisilmäyksen ihastus ollut eikä vielä toisenkaan, mutta sillä on hyvä luonne. Sehän se on kaikkein tärkein ominaisuus. Eikös niin aina sanotakkin?

Tässä taannoisena päivänä, kun putkiremontin porausmeteli talossa oli korvia huumaavaa (aamu seitsemästä ilta kuuteen yhtä jyristämistä), eikä minkäälainen lepääminen tullut kysymykseenkään, niin aloitin ensimmäisen kokonaan omatoimisen siivousprojektin. Kuulosuojaimet päähän, satutuoli alle ja menoksi. Oikeastaan hämmästyttävän näppärästi se sujui. Päivä päivältä pystyn istumaan siinä aina pidempiä pätkiä.

Satulatuolilla....

... siivous sujuu!

Kyllä on minunkin elämäni merkillistä. Niin hullusti on käynyt, että sohva on minut pettänyt, ja minä puolestani olen ihastunut satulatuoliin. Sanoisin, että siinä sitä on ihan oikea kolmiodraama. Voi olla vaan hyvä, että meille tulee sohvan kanssa kolmen kuukauden asumusero, jospa asiat asettautuisivat sillä aikaa tärkeysjärjestykseen. Kesällä täytyy sitten katsoa, että voidaanko yhteiseloa vielä jatkaa, vai lähdenkö ennemmin satulatuolin matkaan. Sehän se vasta puheenaihe olisi, jos pitäisin molemmat. Niin se elämä arvaamattomasti heittelee!