Pienestä kiinni

Pitkän päivän pitkä pohdinta. Alkuun se on geeniruletista kiinni ihan kaikilla. Ja niin kun ruletissa muutenkin - siinä pelissä on voittajia ja sitten on niitä toisia. Alkupelin voitto ei vielä mitään takaa. Joku varmaan ajattelee nyt, että on ansainnut menestyksensä, koska on tehnyt sen eteen niin paljon töitä. Sitä se vaatiikin - ankaraa työntekoa - on ne lähtökohdat sitten mitkä tahansa, mutta samalla työmäärällä joku toinen ei ole saavuttanut ollenkaan samanlaista menestyksen tasoa. Kaikki eivät todellakaan lähde samalta viivalta. Mitä isompi on takamatka, sitä vaikeampi on millään työmäärällä saavuttaa edes keskiviivalta lähteneitä.

Jonkun verran pystyy itse ohjaamaan, mutta sattuma on isossa roolissa. Geenit on siitä mitä kiehtovin esimerkki. Miten voikaan samoista aineksista tulla niin erilaisia lopputuloksia. Joskus riittää, että on väärässä paikassa väärään aikaan. Koko elämä voi ottaa sattumanvaraisesta hetkestä uuden suunnan. Onnettomuudet on sellaisia hetkiä. Niiden jälkeen sitä jää jossittelemaan usein molempiin suuntiin: olisin (tai en olisi) ollut siellä jos olisin tehnyt sitä tai tätä. Sattumanvaraisuutta on vaikea hyväksyä. Aina ei tosiaan riitä sekään, että olet selvittänyt alkupelit, kun sitten voi kuitenkin sairastua tai sattua se onnettomuus.

Eihän sattuma pelkkä lyömätön paha ole. Joku on myös saamapuolella eikä varmaan ole siitä pahoillaan. Eikä tietenkään pidäkään. Kyllä se helposti voi katkeraksi vetää, kun huomaa, että on jaossa saanut selvästi keskimääräistäkin vähemmän. Asioiden vääjäämättömän tilan hyväksymisen kanssa moni joutuu tekemään raakaa työtä, mutta jos siinä onnistuu, niin siitä saattaa tulla juuri se tekijä mikä lopulta vähän tasapainottaa vaakakuppia.

Ei ole varmaan helppo olla ankanpoikanen joutsenpesueessa, mutta helppo ei automaattisesti ole paras tapa olla ja elää. Ainoa tapa se ei ainakaan ole. Se mikä merkitsee on oma kokemus onnesta tai kärsimyksestä. Minua ainakin lohduttaa paljon ajatus elämän rajallisuudesta. Ikuinen elämä - ikuisten kipujen kanssa kuulostaisi liian rankalta. Niinpä haluan uskoa, että kaikki päättyy aikanaan. Elämä on siitä reilua kaikille, että kukaan ei voi varmasti tietää tulevaa. Tämän päivän terve-kaunis-onnellinen voi olla huomispäivän liikuntavammainen, syöpäsairas, köyhä, uhri, kuollut tai ihan mitä vaan. Siinä hyvä syy pitää yhteiskunnan turvaverkot sopivan tiukalla. Hetki ei anna suojaa. Valheellisen turvallisuuden tunteen se voi  antaa, mutta elämä on niin pienestä kiinni.

Lopulta ainut mikä merkitsee on se mitä jäljelle jää. Kuka oikeasti on paikalla silloin kun sitä eniten tarvitset. Raadollinen totuus on, että kohdattu vakava sairaus, taloudellinen ahdinko tai kuolema karsii ympäröivien ihmisten määrää usein karkealla kädellä. Moni on siitä kertonut. Ehkä se on joku sisäänrakennettu elämän jatkuuvuuden laki. Se että eteenpäin on mentävä. Saman asian voi todeta kun oma maailma jostain syystä pysähtyy. Silloin on hämmentävää nähdä, että muut ympärillä jatkavat elämäänsä entiseen tapaan. Yksittäisen ihmisen merkitys on lopulta varsin pieni - jopa olematon. Ei tietenkään lähimmille, mutta laajemmasta näkökulmasta.