Alakuloinen kuntoutuja

Eilinen oli vaikea päivä. Aamu alkoi suoraan sängystä raahattuna sydämen ultraäänitutkimukseen. Se ei tosin mitään alakuloa aiheuttanut, sillä terveeksi todettu sydän näytti edelleen jokseenkin terveeltä. Mitä nyt jotain merkityksetöntä vuotoa hiippaläpästä tai jotain. Se on ilmeisesti se lääkärin kuuleman sivuäänen aiheuttaja, mutta muutoin sydän oli siis toipunut hyvin koettelemuksestaan. Tämä tietysti hyvä uutinen kaikin puolin. Siitä huolimatta lääkärin mielestä minun ei pitäisi enää koskaan syödä tulehduskipulääkkeitä. Ne ovat koko hoitoni kulmakivi. En minä niitä halua vaihtaa. Varsinkin jos toinen vaihtoehto olisi nappailla kipuihin jotain opioideja kaiken aikaa, niin ei kiitos. Parasetamolista emme keskustele.

Päivä eteni vauhdikkaasti. Kuntoutuslaitoksessa olisi pitänyt olla paikalla jo kymmeneltä, mutta sairaalasta soittivat sinne, että potilas myöhästyy. Minulle haluttiin tiputtaa vielä veripussi, jotta hemoglobiini lähtisi vähän vauhdikkaammin nousuun, ja pahin uupumus väistyisi. Samalla kun veri tippui, niin niin fysioterapeutti ja ft-opiskelija jumppasivat tehokkaasti polviani. Mahtavaa palvelua. Siitä kaksikosta on muutenkin sanottava iso kiitoksen sana. Tuntui heti, että on osaavissa käsissä. Olen varma, että polveni olisivat toipuneet tuossa ohjauksessa, jos jossain. Muutenkin uskomattoman mukava ja avulias henkilökunta. Hienoa kotikaupungin sairaala. Arvostukseni hoitajan ammattia kohtaan on tämän vuoden sairaalajaksoilla kasvanut isoksi kunnioitukseksi.

Kaikella tehokkuudella minulle tilattiin paaritaksi kuljettamaan sairaalasta kuntoutukseen. Siinä tohinassa aamutoimetkin jäivät puolitiehen, mutta ei tämäkään aiheuttanut alakuloa. Taksimatkalla alakulo alkoi jo hiipiä mieleen. Paareilla makaaminen oli kertakaikkisen epämukavaa. Vääntelehdin ja riuhdoin vöihin köytettynä kivuissani. Mikään liikahdus ei suonut hetken helpotusta. Samalla koti jäi yhä kauemmas (ei, en matkustanut maapallon toiselle puolelle!), ja mieli askarteli epätietoisuudessa ja synkissä tulevaisuuden kuvissa.

Olin siis jo tullessani vähän alavireinen. Kaikki kiireet loppuivatkin sitten tuohon saapumiseen. Taisin ajatella, että täällä pääsisi heti jumppaamaan itseään kohti kotia. Se oli kuitenkin sellainen alkuhaastattelu päivä. Tapasin sekä fysioterapeutin että fysiatrin. Mielen veti matalaksi se, kun tajusin, ettei täällä tiedetä minusta yhtään mitään. Ei Larsenin syndrooman alkeita, ei polvioperaation syytä ja kokoluokkaa, ei lonkkaleikkauksien aihetta, ei sitä miten laaja-alaisesti minulla ongelmia... Niinpä niin, minua on hoidettu toisen sairaanhoitopiirin alueella, ja se raja tuntuu olevan eristetty niin tarkasti ettei murenakaan tietoa hivu yli.

Fysiatri kävi heti alkuun lääkelistani kimppuun. Pitkävaikutteisen kipulääkkeiden annostusta kasvatettiin. Ja sen verran on keskusteltava parasetamolista, että fysiatri oli yhtä mieltä siitä, että se joutaa pois lääkityksistäni. Vuosia se on ollut listalla, ja tämän vuoden olen varsin taajaan sitä natustanut, mutta nyt se on poissa enkä jää kaipaamaan. Tänään listalle tuli hermokipulääke. Se kierittelee edelleen kupissaan, sillä jostain syystä sen ottaminen pelottaa. Otan sen vielä.

Vaikea on vielä tässä vaiheessa arvioida miten kuntoutus täällä lähtee sujumaan. Oma mieli on tänäänkin ollut maassa. Mikään ei oikein huvita. Heikkous suututtaa. Ruumis on niin uupunut, etten ateriaa pysty syömään lepäämättä. Jalat kantaa huonosti - vaikea ponnistaa ylös tuolilta. Se on raivostuttavaa, kun parhaansa mukaan ponnistaa, ja silti mätkähtää takaisin tuoliin. Tasofordia käytän edelleen kulkemiseen. Vessa ja pesuhuone ovat tuolla käytävällä jonkun matkan päässä, joten täällä tulee pakostakin kuljettua enemmän. Hyvä niin pitemmmän päälle ajateltuna. Järjestivät minulle huomiseksi tapaamisen neuropsykologin kanssa, kun on ollut niin paljon kaikkea sairautta viimeaikoina. Vähän alkaa tuntua siltä ettei mieli oikein jaksa ottaa vastaan tätä kaikkea.