Paljon vaivaa vaadittiin, että tarvittavat apuvälineet saatiin kasaan, mutta lopulta kaikki järjestyi ja olosuhteet olivat mainiot. Hoito ja huolenpito olivat luvatun ensiluokkaisia. Tuli ulkoiltua paljon ja otettua kuvia syksystä (pyörätuolissa istuen). Syötiin hyvin, ja samalla totuteltiin uusiin makuihin, sillä todettiin sekä vanhemman että nuoremman paikallaolijan voivan vielä oppia uutta. Kumpikin omalla tavallaan. Käytiin pitkiä keskusteluja elämästä, ja siitä mitä miten oma tai perheenjäsenen sairaus siihen vaikuttaa. Kahden eri ikäpolven edustajan keskusteluihin tulee väistämättä lisämaustetta elämänkokemuksien ajallisista ja määrällisistä eroista. Kuukauden sairaalajakson jälkeen tämä oli hieno irtiotto, jonka muistan varmasti vielä pitkään.
Vaan kaikki loppuu aikanaan, ja edessä oli ankea paluu kuntoutukseen. Tuli yllättäen mitta täyteen sairaalassa oloa ja tätä kaikkea. Olin jo tulomatkalla lopen uupunut, ja toiveena oli rauhallinen lepohetki tietokoneen parissa. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla. Se oli kai viimeinen niitti. Alakulo hyökkäsi isolla aallolla päälle. Ehkä pahin yksittäinen pohja tällä reissulla, jos kipuja ei lasketa. Vieläkin mieli on aivan maassa, vaikka olen ollut täällä jo tuntikausia. Tämän tästä kyynel vierähtää silmäkulmasta tyynylle. Yritän lopettaa, mutta mieliala ei vaan suostu oikenemaan. Viikonlopun vapaus sai kaipaamaan takaisin omaan elämään ja omaan rauhaan.
En olisi jaksanut enää yhtään muutosta, mutta viikonlopun aikana olin harmikseni menettänyt huoneeni. Sain olla huoneessa yksin ja tiedän sen olevan sairaalaoloissa suurta ylellisyyttä. Se on ollut juuri se oljenkorsi, mikä on pitänyt minua pinnalla tällä reissulla. Ilmeisesti joku muu tarvitsi huonetta enemmän. Niin se menee. Uudessa huoneessa vastakkaiselle pedille valikoitui ysikymppinen oikein mukavalta vaikuttava rouva, mutta epäsopivampaa toveria on silti vaikea keksiä. Näyttää siltä nukumme haaleassa yövalaistuksessa. Uusi häiriötekijä muutenkin onnettomaan uneeni, sillä kaipaan pimeyttä. Itse valvon puoleenyöhön ja ylikin. Rouva taas kävi nukkumaan jo ennen yhdeksää, jolloin toiveena oli myös tv:n sammutus.
Mutta sellaista se on. Valitusoikeuksia ei jaeta. Uusi viikko on kuitenkin alullaan, ja siitä pitäisi jotenkin selviytyä. Kolmas viikko oli kipujen ja uupumuksen sävyttämä, mutta tehokas. Sen tuloksena jalat suoristuvat yhä paremmin myös omatoimisesti. Harjoituksia painotettiin enemmän lihasten voimistamisen suuntaan sekä uusien hermotusten löytämiseen. Viimeksi mainittu on hankalaa, ja vaatii yrityksiä toisensa perään, jotta olemassa olevat lihakset oppivat mitä pitää tehdä.
Hermotus on tässä toipumisessa tärkeässä roolissa. Vanhat radat ovat katkenneet samalla kun tekonivelet asennettiin, joten liikeradat täytyy oppia uudelleen. Tuolilta nouseminen on tästä hyvänä esimerkkinä. Lihaksia on riittävästi siihen toimintaan, mutta niiden käskytys pysähtyy johonkin matkalle. Minulla on vielä lisähaasteena kävelyyn liittyvän hermotuksen saaminen kohdalleen, niin että kävely olisi mahdollisemman oikeaoppista ja ajatuksetonta toimintaa. Siihen on vielä matkaa. Sen sijaan toivomani edistysaskel tasofordilta kepeille tapahtui viime torstaina. Ainakin osittain. Nyt käytössä on molemmat vehkeet kunnon mukaan käytettynä.
Heippa!
VastaaPoistaKiva kuulla, että olet päässyt välillä pois sairaala ympyröistä! Toivottavast jo pian kotiin vaikka viikonlopuiksi ensi alkuun! Kuntoutus on tietenkin hidasta alkuun, pitäisi kyllä nopeutua kun vaan tekee tunnollisesti harjoitteet ja syö hyvin ja tervellisesti!
Oli kiva kuulla, että olet jo kepeillä päässyt askeleita ja ennenkaikkea jalat menee suoraksi. Nyt rohkeasti luottamaan, että tekonivelet pivät eikä petä alta niinkuin olet joutunut ennen olemaan epävarmuudessa. Varmaan siinä joutuu pääkoppaakin ohjeistamaan että nyt on kunnon polvet? Vesijumppaan toivottavasti pääset usein on hyvää terapiaa mielelle ja kropalle. Olen kuullut, että lymfahieronta olisi hyvää ja mikä ettei muukin hieronta kun lihakset joutuu aika koville nyt. Onko siellä kuntoutuksessanämä mahdollisia? Tuleehan hierojat varmaankin sinnekkin matkapöytien kanssa. Matkailijan uni/silmälaput auttais pimentämään vaikka eivät ihan mukavat ole käytössä. Kyllä niille mummuille saa antaa palautetta, oikeuksia on Sullakin ei tarvii yhdeksältä telkkaria kiinni laittaa, kyllä ne nukkuvat silti ja pöhkii aamulla aikaisin! Ovat muuten yleensä tirheitä pitämään päänsämutta rajansa kaikella.
Taas hyviä vointeja ja paranemisia!!
Ps. Oletko syönyt maitohappopillereitä ne rauhoittaa vatsaa jos kun nuo pillerit ovat aika voimakkaita!!
Heippa vaan! Paljon asiaa kirjoitat. Kiitos siitä ja jaksamisista. Päänuppi on tosiaan lujilla, ja usein tulee vieläkin tunne siitä, että polvi menee sijoiltaan, vaikka tiedän ettei ole mahdollista. Pään koulutus on yksi suurimmista haasteista tässä projektissa.
PoistaJo ensimmäinen sairaalareissu opetti, että on olemassa ihmisiä jotka todella nukkuu valot päällä. Silloin kärsin, mutta siitä asti on joka reissulla kulkenut mukana niin silmämaski kuin korvatulpatkin. Niitä käytin nytkin, mutta ei ne mukavat ole, ja uni häiriintyy sitten siitä.
Nyt olen kuitenkin selvinnyt jo mieliharmistani, ja yritän sopeutua tähän tilanteeseen. Erään mielipiteen mukaan yhteismajoitus on minulle vain hyväksi, koska se pakottaa olemaan ihmisten parissa ja sosiaalinen.
Valitettavasti vesijummpa joutui kiellettyjen listalle toistaiseksi. Vain kerran ehdin käydä. Haavoista pyrkii sisäisiä ompeleita ulos, joten ne toimivat mahdollisena infektioportteina eikä riskiä tekonivelinfektiosta haluta ottaa.
Kyllä maitohappobakteerit on tuttuja, ja toimivaksi todettuja, mutta täällä minulla ei niitä ole. Viikonloppuna menen kotilomalle. Silloin ajattelin ryhtyä taas maitohappopillereille.