Hiljalleen alkaa tipahdella vastauksia niihin hakemuksiin, joita sosiaalityöntekijän kanssa silloin loppukesällä täytettiin. Kela ehti ensimmäisenä tekemään päätöksen, jonka minulle viime viikolla tiedoksi antoivat. Niin kuin otsakkeesta käy ilmi, niin päätöksen sisältönä oli, että hoitotukea ei voida myöntää. Se mikä tästä tekee hivenen oudon päätöksen on se, etten ole koskaan hakenut Kelasta eläkkeensaajan hoitotukea. Minullahan eläke (eli kuntoutustuki) alkaa vasta marraskuun alusta. Sosiaalityöntekijä neuvoi tekemään hakemuksen hoitotuesta vasta joskus lokakuun puolivälissä. Mutta ilmeisesti ei kannata edes hakea, kun on jo etukäteen päätetty ettei tipu. Perin merkillistä toimintaa.
Ensin pelästyin, että rasti oli vahingossa lipsahtanut väärään ruutuun siinä hakemuksessa, sillä vammaistukea ja hoitotukea haetaan samalla lomakkeella. Kelan nettipalvelusta kuitenkin tarkastin, että minulla oli siellä käsittelyssä vammaistukihakemus. Joten siitä ei ollut kyse. Mysteeriksi jäänee, sillä yleensä kaikkiin hakemuksiin tarvitaan aina hakijan allekirjoitus tai sähköinen todennus ennen kuin asioita otetaan käsittelyyn. Tässä tapauksessa ei missään nimessä ole ollut kumpaakaan.
Aina sitä vähän loukkaantuu kun tulee kieltävä vastaus. En tiedä onko se ihmisluonnolle tyypillistä vai vain minun ominaisuuteni, mutta ensimmäisenä reaktiona loukkaannuin päätöksestä vaikken edes ollut hakenut kyseistä etuutta! Tämän sisältöisiin päätöksiin on kai syytä alkaa tottua, sillä etuuksien saaminen on aina hankalan tien takana.
Tällä viikolla Kela lähetti taas päätöksen. Tällä kertaa vammaistuesta. Se myönnettiin minulle korotettuna ja määräaikaisena. Määräaika vammaistukeen umpeutuu jo ensi kuussa, jonka jälkeen voisin siis hakea tuota jo kertaalleen evättyä hoitotukea. Mutta kuten jo joskus aikaisemmin kirjoitin, niin hoitotuen ehdot ovat tiukemmat. Kela perusteli tuota hoitotuen epäämistä, sillä että täytyy olla jotain henkilöön kohdistuvaa avuntarvetta. He uskovat tilanteeni parantuvan marraskuuhun mennessä niin paljon, etten enää tarvitse apua. Kuka ties ovat oikeassa. Toivotaan niin. Pelkästään vaikeudet kodinhoidossa ja kodin ulkopuolisten asioiden hoidossa eivät riitä, vaikka uskovatkin minulla olevan sairaudestani merkittävää haittaa.
Hain myös vammaisen pysäköintilupaa. Se myönnettiin minulle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Koko kesän taistelin kävelyvaikeuksissa parkkipaikoilla. Kuljin pyörätuolilla autojen keskellä. Ahtaissa väleissä rymistelin keppieni kanssa, ja yritin asetella jäykkiä koipiani autoon pienestä ovenraosta. Kepittelin parkkipaikan kaukaisimmasta sopesta hoitamaan asioita samalla toivoen että omaisin tuon autoilevalle vammaiselle tärkeän luvan. Nyt näyttää siltä, että päivääkään en ehdi sitä lupaa käyttämään. Se on jotenkin tragikoomista - eikö vain? Samalla hetkellä kun yhdessä paikassa vihdoin myönnetään lupa pysäköidä auto, niin toisaalla otetaan pois lupa ajaa autolla ensinkään. Se on kuulkaas hyvin tyypillistä Tuulikin elämää se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti